Kolumbuksen isä oli kankuri. Se oli hänen elämänsä kude ja loimi. Hänelle kaikki selittyi kuteiden, loimien, kehikon ja sukkulan termeillä.
Kolumbuksen äiti taas oli sitä mieltä, ettei maailma ollut tehty loimista ja kuteista. - Että minun pitikin mennä naimaan kankuri, joka luulee olevansa filosofi, hän tuhahti.
Isä oli vähällä huomauttaa jotakin elämän kangaspuista, mutta pudistikin vain päätään. Lähtemiselle hän osasi antaa arvoa. Epäilysten iskiessä isä lähti. Minne tahansa. Sen piirteen Kolumbus peri.
Yhtäkkiä isä sanoi innostuneena: - Laitetaan poika kouluun.
- Mitä?
Äidillä oli punainen tukka ja siihen soveltuva temperamentti.
- Sanoin, että laitetaan poika kouluun.
- Kuka, äiti kysyi pehmeällä äänellä.
- Poika. Kun hän tulee siihen ikään.
- Mistä me sen sukupuolta vielä tiedämme? kysyi äiti.
- Tarkoitan, että jos se tulee olemaan poika, niin laitetaan se sitten kouluun.
- Mihinkä kouluun, äiti kysyi.
- No tähän meidän kouluumme tietysti, isä vastasi.
- Jos se sattuisi olemaan poika ja jos sillä on lukuhaluja, äiti sanoi vähän lämmiten.
- Sitten hän voisi oppineena katsoa, miten pitkälle hänen loimensa riittäisivät, isä sanoi.
- Sinä ja sun loimes, äiti sanoi.
- Mitäs jos se onkin tyttö? äiti kysyi.
Genovan villakankureiden ammattikunnalla oli Pavia-nimisellä kujalla alkeiskoulu kankurimestareiden pojille.
Opettaja väitti, että maa on pyöreä kuin pallo. Hän selitti, että kun satamassa katsoi lähestyvää laivaa, siitä ensin näkyi masto. Kun se lähtee, käy päinvastoin.
Kolumbukselle sillä ei ollut kummemmin väliä.
Esitellessään suunnitelmansa Portugalin kuninkaalle Juhana II:lle vuonna 1483 Kolumbus ajatteli, että jos suunnitelma hyväksytään, se on hyvä, ja jos ei kenties sekin on oikein hyvä.
Yritin kiertää ja kaartaa tehtävääni milloin minkinlaisilla verukkeilla. Milloin se oli taloudellinen riippuvuus, milloin taas jokin muu.
